Avainsanat

, , , , , , , , , , ,

Twitterissä kiersi taannoin englanninkielinen artikkeli, jonka otsikko meni suurin piirtein näin: kumman valitsisit lapsellesi opiskeluun, kynän vaiko IPadin?

Koulutuksen kehittämishankkeissa tutustun usein kahdenlaisiin koulutusorganisaatioihin: niihin, joissa digikehittämisen liekki on syttynyt ja niihin, joissa kipinää odotellaan vielä. Ongelmana saattaa tällöin olla oppilaiden saaman opetuksen tasalaatuisuuden vaarantuminen.

Kulttuuriimme arvostaa edelleen väkevästi viisautta ja valistamista – niinpä ratkaisuna myös koulutuksen kehittämiseen tarjotaan usein tiedon lisäämistä. Tieto ratkaisukeinona voi tarkoittaa asiatietoa, yleistyneitä käsityksiä, järkeenkäypiä selityksiä, viisaampia näkemyksiä, jonkun lukeneemman siteeraamista tai tutkimustietoakin. Kuitenkin yhtä kaikki tiedollisia ja järkiperäisiä selityksiä, joilla toivotaan olevan toimijoiden käytänteitä ja käytöstä muuttavaa vaikutusta.

Suosittuja selityksiämme digikehittelyn haasteisiin ovat seuraavat:

1) Kyseessä on perimmäiset haasteet tietokäsityksessä. Puhutaan käsiteellisestä muutoksesta. Opettajien pitäisi muuttaa ja uudistaa ensin tieto- ja oppimiskäsitystään. Digitaalisia välineitä ei saisi viedä vanhentuneen oppimisen paradigman mukaisesti osaksi opettajajohtoista ulkolukua tai muuta mekanistista toimintaa. Tällä ei ole mitään vaikutusta oppimistuloksiin ja teknologian opetuskäyttö näyttäytyy tehottomana. Sen sijaan ensin pitäisi ymmärtää oppiminen uudelleen oppijakeskeisenä, yhteisöllisenä, sisäiseen motivaatioon perustuvana, kulttuuri- ja kontekstisidonnaisena tiedonrakenteluna. Ja vasta sitten ratkaistaan, miten digitaaliset työvälineet laadukasta ja vaikuttavaa oppimisprosessia osaltaan tukevat, rikastavat, yksilöllistävät. Pedagoginen ajattelu on digitalisaation ydin. Tämän oivalluksen kanssa luodaan parempia opetus- ja oppimiskäytänteitä.

2) Digitalisaatio on ymmärretty kapea-alaisesti työvälineinä tai vaivalloisesti haltuun otettavana, jatkuvasti vanhentuvana tekniikkana. Kyse on kuitenkin laajemmin toimintakulttuurin muutoksesta ja uudenlaisesta, monin tavoin mullistuvasta ja muuttuvasta tavasta ajatella, toimia, vuorovaikuttaa, hankkia ja rakentaa tietoa, elää hyvää elämää. Kyseessä on laadullinen muutos, aikakauden muutos, yhteiskunnan, työn ja toimeentulon muutos. Muutos, jota emme vielä täysin hahmota ja ymmärrä, mutta jossa meidän on syytä olla aktiivisina toimijoina mukana. Oppiminen, opetusala sekä koko koulutusinstituutio tulevat haastetuksi paitsi älykkäämpien järjestelmien myös ihmisten uudenlaisen ajattelun ansiosta. Ensin sulatellaan tätä tietoa ja sitten on mahdollista myös löytää oppimiseen uusia ratkaisuja.

20405165544_c44ab964de_k

Nämä selitykset eivät ole hakoteillä. En kuitenkaan ole tavannut yhtäkään koulutusalan ammattilaista, jolle yllä mainitut näkemykset olisivat uutta ja mullistavaa tietoa, tai tulisivat jotenkin puun takaa täytenä yllätyksenä. Yleensä innokasta valistajaa kuunnellaan kärsivällisen kohteliaana: kyllä, tämänhän me jo tiedämme. Näkemysten toistelu erilaisin briljeeraavin sanankääntein ei auta ihmisiä ponnistamaan arjessaan eteenpäin. Tieto ei muutu toiminnaksi. Tai se tapahtuu merkillisen hitaasti, kummallisessa ristivedossa, käsijarru päällä.

Mutta palataanpa vielä niihin organisaatioihin, joissa uuden luomisen tuli jo palaa ja digi tuikkii näkyvästi muillekin. Hyvinvoiviin ja kehittyviin koulutusorganisaatioihin vaikuttaa liittyvän seuraavanlaisia piirteitä: opettajilla on vapautta ja vastuuta ja heihin luotetaan oppimisen asiantuntijoina kuten lääkäreihin terveyden asiantuntijoina. Heidät on vapautettu ja voimautettu toimimaan täysivaltaisina alansa ammattilaisina ja uuden kehittelijöinä. He muokkaavat arvostettuina oppimisen spesialisteina omaa toimintaansa.

Osaamisen kehittämistä ei keskusjohdeta ylhäältä, kontrolloida ja käskytetä, sitä ei rajoiteta ja korjailla. Osaamisen kehittäminen ja digijohtajuus on rohkeasti jaettu toimijoille, monenlaisena, moninaisena. Opettajien puhetta ei oikolueta; asiantuntijoiden työtä ei sörkitä sivusta paremman tiedon kepillä. Työtä ei pakoteta muottiin eikä kaavakuvaan. Ihmisiä ei vähätellä, ei pienennetä. Ei ole niin nöpönuukaa millä termeillä puhutaan, omasta työstä saa puhua omin sanoin. Saa sanoa opettaminen, opetuskokeilu. Saa sanoa oppimisympäristö, testiympäristö, plätformi, ilmiöpohjainen, integroitu, meijän projekti. Ei tarvitse jännittää käyttääkö viimeisimpien trendien mukaisia ilmaisuja, loukkaantuuko joku tai pyöritteleekö silmiään. Saa kertoa, mikä ei toimi. Asioita ei oteta henkilökohtaisesti, eivätkä ne henkilöidy. Oikeaoppisen ajattelun ja jatkuvan onnistumisen kaiken halvaannuttavaa vaatimusta ei ole. Tärkein ei ole sivuasia.

20839911038_c8d615bacf_k

Autonomiaa johdetaan tavoitteilla ja kumppanuudella. Yhteisistä tavoitteista on sovittu ja tavoitteita pidetään aktiivisesti mielessä ja jatkuvan pohtimisen arvoisina. Pohtimisen tuloksena tavoitteita voidaan myös muokata ja muuttaa. Johtamisella välitetään arvostusta, resurssia, voimavaroja, mahdollisuuksia, luottamusta ja tarkastellaan yhteisiä koordinaatteja. Toimitaan verkostomaisesti ja ei-hierarkkisesti. Saa linkittyä vapaasti ohi virallisen marssijärjestyksen.

Organisaatioon syntyy avoimia oppimisyhteisöjä. Yhteisöjä kannattelevat vaikeasti kuvailtavat, mutta pääosin positiiviset tunteet, jotka liittyvät luottamukseen, osallisuuteen, rohkeuteen, työniloon ja kokemukseen arvostetuksi tulemisesta. Kehittämistyössä kohdataan vääjäämättä myös kupruja ja erimielisyyksiä sekä sotkeudutaan aika ajoin lillukanvarsiin. Vapaana hengittävä oppimisyhteisö oppii elämään näidenkin ilmiöiden kanssa. Saa olla. Ei haittaa. Ollaan yhdessä kehitteillä. Mennään eteenpäin.

Ja tässä tietointensiivisessä, ulos avautuvassa, ruokkivassa ympäristössä lähtee kuin itsestään jalostumaan uudenlaista, kokemuksen koettelemaa tietoa ja tietämystä. Toiminta muuttaa ajattelua. Syntyy ongelmanratkaisukykyä, reaktioherkkyyttä, ketteryyttä. Kehkeytyy itseään korjaavaa toimintaa, keksintöjä. Syntyy toisia ajatuksia, oivalluksia, yksilöiden, ryhmien ja koko organisaation oppimisharppauksia, ”muutosta päässä, käsissä ja sydämessä”. Ja yhä radikaalimpia hyviä ratkaisuja. Digikvanttihyppyjä. Lopuksi kysymys onkin: sallimmeko tämän tapahtua?

Kummanko siis valitsisin lapselleni, kynän vaiko IPadin? Valitsisin ennen kaikkea ammattitaitoisen, lapseni oppimisesta ja tulevaisuudesta kiinnostuneen opettajan. Kansankynttilän ja valonöörin, jota arvostamme, jonka liekkiä vaalimme – joka saa tietää, toimia, tuntea.

21125705690_1b1673ca96_k

Kuvat: Museoviraston kuvakokoelmat CC BY-NC-SA 2.0